Kirjoitan heti toisenkinkerran blogiini, nyt kun alkuun pääsin. Senkin uhalla että katu-uskottavuus menee. Mainitsen kyllä loppupuolella muutaman seikan jotka saattavat sitä hiukan palauttaa. Mutta ensin se tunnustus.
Jo nuorena teininä, kun muut kiljuivat Uriah Heepiä ja Deep Purplea, minä kuuntelin salaa Kantrikotvasta. Äänitin c-kasetille Jonathan Edwardsia, Merle Haggardia, Don Williamsia ja muita -70 luvun kantrinimiä.  Glenn Cambell ja John Denver, Tammy Wynette ja Dolly P., Kristofersson ja Emmylou Harris.  Kaivosmiehen tytär oli  huippu. Eipä kaveripiirissä tuota juuri mainostettu.  Ja the Eagles kantrirokillaan edustaa minulle edelleen suurin piirtein musiikin korkeinta luokkaa (2000-luvun alussa nipistelin itseäni Hartwall Areenalla kun Hotel Californian ensitahdit kaikui pimeässä, have I died and gone to heaven ?).  Savikiekkoja aiheesta kertyi.  Lukkarinrakkaus säilyi  vaikka maailma muutakin kuuntelemista tarjosi, joskaan countryn harrastaminen ja rakastaminen ei Suomessa ole kovin yleistä eikä helppoa.
Kymmenisen vuotta sitten joskus muistaakseni huhtikuussa myöhään jonakin lauantai-sunnuntaiyönä osuin muun katsomisen puuttuessa TV2:lle (?). Ilmeisenä täyteohjelmana esitettiin edellisvuoden (?) marraskuulta peräisin oleva lähetys CMA Awards gaalasta. (kvg). Mustan tasan kaksi esitystä tuosta parituntisesta niin kovin Oscar-gaalaa muistuttavasta amerikanherkusta.  Tim McGraw ja Keith Urban, molemmat ehdolla joko Horizon tai New Male Singer –sarjassa.  Enkä edes muista kuka voitti.  Lienikö Brad Paisley vai Kenny Chesney…anyway, kaksi ensin mainitsemaani tekivät niin suuren vaikutuksen että jostain hankin heidän levynsäkin, koska onnekseni ceedeet vielä hyllystäni löysin. (Ja itse asiassa Timiltä kolme muutakin levyä, miksi ei siis Keithiä ? En Ymmärrä ?)
Sain näet uuden herätyksen. Kolmisen viikkoa sitten osuin  Youtubessa Keithin vanhaan videoon, siihen,  jossa sillä on yllään  beige mokkanahkainen kauluspaita ja mascaraa, Somebody Like You. Biisi oli parempi kuin muistinkaan ja kaivoin lisää videota ( Jumalalle kiitos Youtubesta). Ja koin etten sanoisi hurmoksen. Mitä mies on tehnyt näiden kymmenen vuoden aikana ? Neljä uutta albumia ja loistavan uran, hienoja biisejä ja muutakin.
Toki olin lukenut sen mitä jopa suomen ip-lehdet olivat miehestä tänä aikana kirjoittaneet. Se ei tosin koskenut mitenkään hänen ammatillisia saavutuksiaan (11 kpl ykköstilaa Billboardin countrylistalla, 4 grammyä,  jotakuinkin parikymmentä CMA ja ACM pystiä (kvg taas), People’s Choice ja American Music Awards pystit, n. 15 miljoonaa myytyä levyä, yms.) vaan korkeanprofiilin avioliittoansa Nicole Kidmanin kanssa ja katkaisuhoitoja Betty Fordilla. Näiden uutisten varjoon multakin on jäänyt artisti, jonka konsertit kymmenientuhansien halleissa myydään alle puolessa tunnissa loppuun ison veden tuolla puolen. Joka ihan oikeasti osaa soittaa kitaraa ja laulaa. Jota turhempiakin on Suomeen tuotu maailmanihmeinä.
Siis vanhaemäntä on ihan myyty.  Käsittämätön kitaristi (Youtubessa video Keith Urban + John Mayer: ’Til summer comes around ), upea laulaja (With A Little Help From My Friends, kuin Joe Cocker!), laulaa mitä vaan (Have A Merry Little Christmas, jazzy), ja niin seksikäs kuin mies voi olla vaatteet päällä (Long Hot Summer, jos  teepaita ja hyvä perä leviksissä yhtään vetoaa) ja upea lavaesiintyjä (live-otoksia löytyy runsaasti, esim You Look Good In My Shirt + Used to the pain).
Ja kukaan ei siis tunne miestä täällä.  Artistina ja esiintyjänä. No country ei siis myy meillä, mutta tätä miestä voisi kyllä myydä crossoverina niin kuin Shaniaa ja Faithia myytiin jokunen vuosi sitten. Ei edusta Keith mitään perinteistä countryä, ja lavalla tekee töitä kuin nuori Bruce Springsteen.  Mistä pääsenkin siihen katu-uskottavuuteni palauttamiseen; olen menossa kolmatta kertaa katsomaan Bossia heinäkuun viimeisenä tänä vuonna Hkiin.  Pääsenköhän vain koskaan Keithin lavakarismaa mittaamaan.