Kirjoitan heti toisenkinkerran blogiini, nyt kun alkuun pääsin. Senkin uhalla että katu-uskottavuus menee. Mainitsen kyllä loppupuolella muutaman seikan jotka saattavat sitä hiukan palauttaa. Mutta ensin se tunnustus.
Jo nuorena teininä, kun muut kiljuivat Uriah Heepiä ja Deep Purplea, minä kuuntelin salaa Kantrikotvasta. Äänitin c-kasetille Jonathan Edwardsia, Merle Haggardia, Don Williamsia ja muita -70 luvun kantrinimiä.  Glenn Cambell ja John Denver, Tammy Wynette ja Dolly P., Kristofersson ja Emmylou Harris.  Kaivosmiehen tytär oli  huippu. Eipä kaveripiirissä tuota juuri mainostettu.  Ja the Eagles kantrirokillaan edustaa minulle edelleen suurin piirtein musiikin korkeinta luokkaa (2000-luvun alussa nipistelin itseäni Hartwall Areenalla kun Hotel Californian ensitahdit kaikui pimeässä, have I died and gone to heaven ?).  Savikiekkoja aiheesta kertyi.  Lukkarinrakkaus säilyi  vaikka maailma muutakin kuuntelemista tarjosi, joskaan countryn harrastaminen ja rakastaminen ei Suomessa ole kovin yleistä eikä helppoa.
Kymmenisen vuotta sitten joskus muistaakseni huhtikuussa myöhään jonakin lauantai-sunnuntaiyönä osuin muun katsomisen puuttuessa TV2:lle (?). Ilmeisenä täyteohjelmana esitettiin edellisvuoden (?) marraskuulta peräisin oleva lähetys CMA Awards gaalasta. (kvg). Mustan tasan kaksi esitystä tuosta parituntisesta niin kovin Oscar-gaalaa muistuttavasta amerikanherkusta.  Tim McGraw ja Keith Urban, molemmat ehdolla joko Horizon tai New Male Singer –sarjassa.  Enkä edes muista kuka voitti.  Lienikö Brad Paisley vai Kenny Chesney…anyway, kaksi ensin mainitsemaani tekivät niin suuren vaikutuksen että jostain hankin heidän levynsäkin, koska onnekseni ceedeet vielä hyllystäni löysin. (Ja itse asiassa Timiltä kolme muutakin levyä, miksi ei siis Keithiä ? En Ymmärrä ?)
Sain näet uuden herätyksen. Kolmisen viikkoa sitten osuin  Youtubessa Keithin vanhaan videoon, siihen,  jossa sillä on yllään  beige mokkanahkainen kauluspaita ja mascaraa, Somebody Like You. Biisi oli parempi kuin muistinkaan ja kaivoin lisää videota ( Jumalalle kiitos Youtubesta). Ja koin etten sanoisi hurmoksen. Mitä mies on tehnyt näiden kymmenen vuoden aikana ? Neljä uutta albumia ja loistavan uran, hienoja biisejä ja muutakin.
Toki olin lukenut sen mitä jopa suomen ip-lehdet olivat miehestä tänä aikana kirjoittaneet. Se ei tosin koskenut mitenkään hänen ammatillisia saavutuksiaan (11 kpl ykköstilaa Billboardin countrylistalla, 4 grammyä,  jotakuinkin parikymmentä CMA ja ACM pystiä (kvg taas), People’s Choice ja American Music Awards pystit, n. 15 miljoonaa myytyä levyä, yms.) vaan korkeanprofiilin avioliittoansa Nicole Kidmanin kanssa ja katkaisuhoitoja Betty Fordilla. Näiden uutisten varjoon multakin on jäänyt artisti, jonka konsertit kymmenientuhansien halleissa myydään alle puolessa tunnissa loppuun ison veden tuolla puolen. Joka ihan oikeasti osaa soittaa kitaraa ja laulaa. Jota turhempiakin on Suomeen tuotu maailmanihmeinä.
Siis vanhaemäntä on ihan myyty.  Käsittämätön kitaristi (Youtubessa video Keith Urban + John Mayer: ’Til summer comes around ), upea laulaja (With A Little Help From My Friends, kuin Joe Cocker!), laulaa mitä vaan (Have A Merry Little Christmas, jazzy), ja niin seksikäs kuin mies voi olla vaatteet päällä (Long Hot Summer, jos  teepaita ja hyvä perä leviksissä yhtään vetoaa) ja upea lavaesiintyjä (live-otoksia löytyy runsaasti, esim You Look Good In My Shirt + Used to the pain).
Ja kukaan ei siis tunne miestä täällä.  Artistina ja esiintyjänä. No country ei siis myy meillä, mutta tätä miestä voisi kyllä myydä crossoverina niin kuin Shaniaa ja Faithia myytiin jokunen vuosi sitten. Ei edusta Keith mitään perinteistä countryä, ja lavalla tekee töitä kuin nuori Bruce Springsteen.  Mistä pääsenkin siihen katu-uskottavuuteni palauttamiseen; olen menossa kolmatta kertaa katsomaan Bossia heinäkuun viimeisenä tänä vuonna Hkiin.  Pääsenköhän vain koskaan Keithin lavakarismaa mittaamaan.

Lopahti tuo bloggailu melkein alkuunsa, käytiin läpi kaikenlaista tummaa vettä lähipiirissä. Asioita, joita ei olisi pitänyt tapahtua. Ja niillä ei ollut mitään tekemistä vaihdevuosien tai haluamisen kanssa.  Ne tapahtuivat vaikka itse halusi muuta,toivoi muuta ja yritti toimia oikein.

Mutta nyt on kait vettä virrannut riittävästi Kyrönjoen yläjuoksullakin, jotta voi taas hengittää ja voi taas huomata, että on kevät. Ja kaiken tuon tummaan veteen sukeltamisen keskellä nuo kuumat aallot olivat sitä pienintä vaivaa.  Mutta sen verran kirkkaasi paistaa jo kevätaurinko, että asioista jopa voi innostua taas, pahat asiat ovat saaneet etäisyyttä.  Taas kerran voi todeta, että selvittiin, vaikkei ihan kuivin siivin, eikä kolhiintumatta tuosta syvästä sukelluksesta.  Viisastumista tai katkerien kokemusten jalostavaa vaikutusta en kuitenkaan vieläkään allekirjoita.  Kysyn edelleen miksi meille ? Miksi tälle viattomalle läheiselleni ?  Olen katkera siitä että edelleen joudun läpikäymään asioita ,joita ei olisi pitänyt tapahtua. Tunnen sammumatonta ja kirkasta vihaa.

Kyllä, sitä juuri.  On olemassa ihmisiä joita puhtaasti vihaan. Eikä voi olla sellaista uskontoa joka voisi edellyttää minua antamaan anteeksi. Vaikka sanotaan että viha syö sisältä ja kääntyy itseä vastaan, vihaan kuitenkin. Vihaan elämäni loppuun ja viimeiseen hengenvetoon.  Mutta kovin passiivisesti.  Tiedän että en tee mitään tuolla vihallani.  En edes muista sitä joka sekunti. Se on olemassa kuin  - ilma, happi, aurinko ja kuu.  Ne ovat olemassa, mutta en toimi aktiivisesti niidenkään suhteen. 

Ja onnekseni olen löytänyt itsestäni taas kyvyn innostua asioista - ihastua - täydelleen uppouta täydellisen triviaaliin asiaan - niinkuin joskus ennen, nuorempana.  Melkein kolme  vuotta uskoin jo, että olin tuon kyvyn menettänyt.  Mihinkään en ryhtynyt, mikään ei kiinnostanut, mikään ei huvittanut.  Kaiken voiman vei tuo odottamaton sukellus syvälle, ulkopuolisen ihmisen teon aiheuttama sukellus.