Lopahti tuo bloggailu melkein alkuunsa, käytiin läpi kaikenlaista tummaa vettä lähipiirissä. Asioita, joita ei olisi pitänyt tapahtua. Ja niillä ei ollut mitään tekemistä vaihdevuosien tai haluamisen kanssa.  Ne tapahtuivat vaikka itse halusi muuta,toivoi muuta ja yritti toimia oikein.

Mutta nyt on kait vettä virrannut riittävästi Kyrönjoen yläjuoksullakin, jotta voi taas hengittää ja voi taas huomata, että on kevät. Ja kaiken tuon tummaan veteen sukeltamisen keskellä nuo kuumat aallot olivat sitä pienintä vaivaa.  Mutta sen verran kirkkaasi paistaa jo kevätaurinko, että asioista jopa voi innostua taas, pahat asiat ovat saaneet etäisyyttä.  Taas kerran voi todeta, että selvittiin, vaikkei ihan kuivin siivin, eikä kolhiintumatta tuosta syvästä sukelluksesta.  Viisastumista tai katkerien kokemusten jalostavaa vaikutusta en kuitenkaan vieläkään allekirjoita.  Kysyn edelleen miksi meille ? Miksi tälle viattomalle läheiselleni ?  Olen katkera siitä että edelleen joudun läpikäymään asioita ,joita ei olisi pitänyt tapahtua. Tunnen sammumatonta ja kirkasta vihaa.

Kyllä, sitä juuri.  On olemassa ihmisiä joita puhtaasti vihaan. Eikä voi olla sellaista uskontoa joka voisi edellyttää minua antamaan anteeksi. Vaikka sanotaan että viha syö sisältä ja kääntyy itseä vastaan, vihaan kuitenkin. Vihaan elämäni loppuun ja viimeiseen hengenvetoon.  Mutta kovin passiivisesti.  Tiedän että en tee mitään tuolla vihallani.  En edes muista sitä joka sekunti. Se on olemassa kuin  - ilma, happi, aurinko ja kuu.  Ne ovat olemassa, mutta en toimi aktiivisesti niidenkään suhteen. 

Ja onnekseni olen löytänyt itsestäni taas kyvyn innostua asioista - ihastua - täydelleen uppouta täydellisen triviaaliin asiaan - niinkuin joskus ennen, nuorempana.  Melkein kolme  vuotta uskoin jo, että olin tuon kyvyn menettänyt.  Mihinkään en ryhtynyt, mikään ei kiinnostanut, mikään ei huvittanut.  Kaiken voiman vei tuo odottamaton sukellus syvälle, ulkopuolisen ihmisen teon aiheuttama sukellus.